
Hosted by Jonas Nyman · FI
Elämä on joskus vaikeaa. Tämä podcast auttaa. OkeiOllaRikki on paikka, jossa puhutaan suoraan ja peittelemättä mielenterveydestä, hyvinvoinnista ja elämän haasteista. Jaksoissa kuulet ihmisiä, jotka ovat itse käyneet läpi vaikeuksia ja haluavat jakaa tarinansa vertaistueksi – ja asiantuntijoita, jotka tuovat näkökulmia ja työkaluja arjen selättämiseen. Tämä on podcast niille, jotka haluavat ymmärtää itseään ja toisia vähän paremmin.

Mitä tapahtuu ihmiselle, kun hänelle kerrotaan vuosien ajan, että hänen aivonsa ovat epätasapainossa ja että ratkaisu löytyy lääkepurkista? Tässä OkeiOllaRikki -podcastin jaksossa Nora Kinnunen kertoo oman tarinansa SSRI-lääkityksestä, sen seurauksista ja siitä, miten lääkitys vei häntä vuosi vuodelta kauemmas itsestään. Kyse ei ole vain sivuvaikutuksista. Kyse on identiteetistä, ihmisyydestä ja siitä, mitä tapahtuu, kun kärsimystä aletaan hoitaa ensisijaisesti kemiallisena vikana. Jaksossa käydään läpi Noran tie ensimmäiseen SSRI-reseptiin, lääkityksen pitkäaikainen käyttö sekä hetki, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa koko tarinan, jota hänelle oli vuosia kerrottu. Kerrottiinko mahdollisista haitoista oikeasti riittävästi? Kuinka moni ymmärtää aloittaessaan lääkityksen, että lopettaminen voi olla oma pitkä ja raskas prosessinsa? Keskustelussa pureudutaan myös lääkäreiden ja lääketeollisuuden valtaan masennuskeskustelussa sekä siihen, kuinka nopeasti inhimillinen kärsimys muutetaan diagnooseiksi ja lääkityksiksi. Nora pohtii avoimesti, kokiko hän koskaan olevansa biologisesti “rikki” – vai opetettiinko hänet uskomaan niin. Jakso nostaa esiin vaikeita mutta välttämättömiä kysymyksiä: Onko nykyinen mielenterveyden hoito aidosti ihmisen auttamista vai oireiden hiljentämistä? Voiko yhteiskunta, joka ylläpitää jatkuvaa stressiä, suorittamista, yksinäisyyttä ja irrallisuutta, samaan aikaan myydä lääkkeitä ratkaisuksi ongelmiin, joita se itse synnyttää? Lisäksi keskustellaan riippuvuuksista, sosiaalisen median vaikutuksesta ihmismieleen, ympäristön kuormittavuudesta, musiikin parantavasta voimasta sekä siitä, miksi moni ihminen tuntee nykymaailmassa olevansa jatkuvasti vääränlainen.

Mitä masennus oikeastaan on? Onko se häiriö yksilössä vai reaktio maailmaan, jossa yhä useampi ihminen uupuu, yksinäistyy ja kadottaa merkityksen kokemuksen? Psykiatria on rakentunut vuosikymmenten ajan mallille, jossa kärsimystä pyritään luokittelemaan, mittaamaan ja hoitamaan ennen kaikkea oireina. Mutta mitä tapahtuu, jos itse paradigma on tullut tiensä päähän? Tässä jaksossa vieraana psykiatriaan erikoistuva lääkäri, psykoterapeutti ja tutkijatohtori Jani Kajanoja. Keskustelemme psykiatrian kipupisteistä, medikalisaatiosta, masennuksen ymmärtämisestä sekä siitä, miksi paradigman muutos näyttää väistämättömältä. Miltä näyttäisi aidosti inhimillisempi tapa kohdata kärsimys?

Oman lapsen kuolema on asia, jota yhdenkään vanhemman ei pitäisi kohdata. Tässä jaksossa Aki kertoo poikansa Akun mönkijäonnettomuudesta – hetkestä, joka repi elämän kahtia ja jätti jälkeensä syyllisyyden, jota Aku ei lopulta jaksanut kantaa. Aki kuvaa ajan onnettomuuden jälkeen, hiljaisen murenemisen, ja lopulta hetken, jolloin hän löysi oman poikansa oman henkensä riistäneenä. Tämä ei ole tarina vain menetyksestä, vaan siitä mitä tapahtuu, kun ihminen jää eloon kantamaan jotain, mitä ei voi täysin ymmärtää eikä selittää. Millaista on elää, kun mikään ei ole ennallaan – ja oppia kantamaan jotain, mitä ei voi korjata. Samalla jakso pakottaa katsomaan nuorten pahoinvointia vuonna 2026: kiirettä, yksinäisyyttä ja toivon haurautta. Elämme ajassa, jossa kipu pitäisi ratkaista heti, mutta ihmismieli ei toimi niin. Aika ei ole vihollinen vaan korjaaja – hiljainen prosessi, joka rakentaa uudelleen sen, mikä on murtunut. Mutta se vaatii tilaa, pysähtymistä ja sitä, ettei kaikkea yritetä paeta tai selittää pois liian nopeasti. Elämä ei avaudu hetkessä, eikä merkitys synny pakottamalla. Siksi keskeinen kysymys on, uskallammeko jäädä elämään myös keskeneräisyyden kanssa – antaa päivien kulua, antaa kivun muuttua – ja luottaa siihen, että ajan myötä jokin alkaa kantaa, vaikka emme vielä näe miten.

Joidenkin menetysten jäljet eivät näy ulospäin. Ne tapahtuvat kehon sisällä – ja muuttavat samalla ihmisen käsityksen itsestään. Tässä jaksossa yrittäjä ja valmentaja Susanna Juntunen kertoo matkastaan kohdunkaulan syövän, kaksosraskauden keskeytyksen ja lopulta kohdun poiston läpi. Sairaus ei koskettanut vain terveyttä, vaan myös äitiyden mahdollisuutta, identiteettiä ja suhdetta omaan kehoon. Keskustelussa pohditaan, mitä tapahtuu mielelle, kun elämä ei enää seuraa sitä tarinaa, jonka oli itselleen rakentanut. Miten ihminen suhtautuu kehoonsa, kun siitä tulee samanaikaisesti sekä elämän kantaja että menetyksen paikka? Ja mitä tapahtuu naiseuden kokemukselle, kun kehosta poistetaan jotain, jonka ympärille kulttuuri on rakentanut vahvoja odotuksia? Jakso ei kuitenkaan jää vain menetyksen äärelle. Puhumme myös siitä, miten suru muuttuu ajan kanssa ja miten vaikeimmat kokemukset voivat pakottaa rakentamaan suhteen itseensä uudelleen – rehellisemmin ja armollisemmin. Susannan tarina muistuttaa, että vaikka ihminen menettää paljon, elämä ei silti pääty siihen. Joskus se vain alkaa rakentua uudella tavalla.

Jaakko Seikkula on psykoterapian emeritusprofessori ja yksi suomalaisen mielenterveystyön kansainvälisesti tunnetuimmista vaikuttajista. Hän on kehittänyt avoimen dialogin mallin, joka on herättänyt laajaa kiinnostusta ympäri maailmaa juuri siksi, että se kääntää katseen pois diagnooseista ja takaisin ihmiseen – siihen, mitä hänelle on tapahtunut, mitä hän kantaa, ja mitä hän tarvitsee tullakseen aidosti kohdatuksi. Seikkulan ajattelu haastaa suoraan sen oletuksen, että psyykkinen kriisi olisi ensisijaisesti yksilön sisäinen häiriö, joka korjataan lääkkeillä. Jaakko uskaltaa sanoa ääneen sen, minkä moni mielenterveyden hoitoa seurannut on jo pitkään tiennyt: järjestelmä on pahasti rikki. Jaksossa puhumme siitä, miksi nykyinen hoitomalli keskittyy liian usein oireisiin, diagnooseihin ja lääkitykseen, samalla kun ihminen itse jää sivurooliin. Miksi kriisi tulkitaan aivojen häiriöksi, vaikka kyse on elämästä, surusta, pelosta ja yhteyden katkeamisesta? Miksi kärsimyksestä on tullut jotain, mikä pitää poistaa nopeasti – eikä jotain, mikä voitaisiin kohdata yhdessä? Jaksossa mennään myös suoraan kohti masennuksen, ahdistuksen ja elämään kuuluvien normaalien ilmiöiden medikalisaation ydintä ja lääketeollisuuden valtaa. Kuka hyötyy siitä, että ihmiset pidetään kroonisesti hoidettavina? Ja voiko järjestelmään luottaa, jos raha määrittää niin paljon siitä, mitä meille opetetaan “hoitona”?

ADHD diagnoosit ovat lisääntyneet vauhdilla 2020 luvulla. Mutta mitä se oikeasti kertoo meistä? Tässä jaksossa erityispedagogiikan yliopistonlehtori Juho Honkasillan kanssa sukelletaan kriittisesti ADHD-ilmiöön: onko kyse hoidettavasta neurobiologisesta häiriöstä vai siitä, että normaali elämä ja inhimillinen vaihtelu on alettu tulkita oireiksi? ADHD-tutkimuksessaan Juho tarkastelee ADHD-diagnoosia kriittisesti sosiokulttuurisena ilmiönä, joka muovaa keskustelua ja käytäntöjä koulutuksessa ja yhteiskunnassa. Hän tutkii, miten ADHD-diagnoosia ja neuropsykiatrista kieltä käytetään tunnustamisen ja tuen hakemiseen sekä miten koulutuksen rakenteet ja normit vaikuttavat diagnoosien yleistymiseen. Keskustelemme siitä, onko ADHD:lle löydetty selkeää biomarkkeria, missä kulkee raja häiriön ja normaalin välillä, ja miksi diagnoosi tuntuu monelle pelastusrenkaalta. Mutta samalla kysymme: mitä tapahtuu ihmisyydelle, jos jokainen vaikeus tarvitsee nimen? Voiko diagnoosi vapauttaa vastuusta – ja samalla kaventaa käsitystä siitä, mitä elämä saa olla? Pohdimme myös lääkityksen roolia: auttaako se oikeasti oppimista ja hyvinvointia vai vaimentaako se kokemuksia, joita ihminen tarvitsisi kasvaakseen? Ja ennen kaikkea: mitä me todellisuudessa lääkitsemme – yksilöä vai yhteiskunnan rakenteita? Jaksossa käsitellään myös lääketeollisuuden eettistä roolia ja sitä, milloin hoito muuttuu ratkaisusta järjestelmän ylläpitäjäksi.

Tässä jaksossa vieraana on Riina – nainen, jonka elämä on alkanut selviytymisen pakosta ja jatkunut jatkuvana rajankäyntinä toivon ja murtumisen välillä. Riina kasvoi väkivallan, turvattomuuden ja näkymättömyyden keskellä, kantoi vastuuta aikuisista jo lapsena ja oppi varhain pienentämään itseään pysyäkseen hengissä. Aikuisuudessa kaava toistui: sairastuminen hengenvaaralliseen syöpään, pakomatka ulkomaille, parisuhteita, jotka muuttuivat rakkaudesta kontrolliksi ja väkivallaksi. Tämä jakso ei ole vain kertomus siitä, mitä ihmiselle voi tapahtua – vaan siitä, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, kun selviytymisestä tulee identiteetti. Miten lapsuuden trauma, tunnistamaton nepsyys ja jatkuva turvan etsiminen muovaavat valintoja? Entä mitä vaatii katkaista ketju, jossa oma arvo mitataan kestämisellä? Riina puhuu rehellisesti yksinhuoltajuudesta, traumasta, riippuvuuksista ihmissuhteissa ja hitaasta, keskeneräisestä toipumisesta. Tämä on jakso sinulle, joka olet joskus selvinnyt liian pitkälle – ja miettinyt, kuka olisit ilman selviytymistä.

Tässä OkeiOllaRikki - podcast jaksossa sukelletaan ahdistukseen ilman kaunistelua – mutta myös ilman toivottomuutta. Vieraana on Samuli Peltola, joka puhuu kokemuksesta käsin elämästä pakko-oireisen häiriön, yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, PTSD:n ja masennusjaksojen kanssa. Taustalla on osastojaksoja, vuosien psykoterapiaa, lääkekokeiluja ja magneettihoitoa – mutta myös satoja keikkoja, arkea ja pakkoa jatkaa elämää kaiken tämän keskellä. Jakso ei jää diagnooseihin. Puhumme ahdistuksesta osana ihmisyyttä: epävarmuudesta, kontrollin tarpeesta ja perfektionismista, jotka usein naamioituvat “vahvuudeksi”. Samuli avaa konkreettisesti, mitä ahdistuksen kanssa eläminen on opettanut ja miten sitä voi oppia kantamaan, vaikka sitä ei voisi poistaa. Keskiöön nousee yksi elämätaito ylitse muiden: meditointi. Samulin mukaan se on ollut tärkein yksittäinen keino opetella olemaan ajatusten ja tunteiden kanssa ilman pakoa tai taistelua. Ei rauhoittumisen tekniikkana, vaan taitona havainnoida mieltä – ja olla samaistumatta kaikkeen, mitä päässä liikkuu. Keskustelussa risteävät moderni psykoterapia (KKT, hyväksymis- ja omistautumisterapia) ja hengellinen filosofia. Carl Jung muistuttaa, että torjuttu mieli palaa kohtalona. Kierkegaard näki ahdistuksen vapauden hintana. Viktor Frankl osoitti, että merkitys syntyy kärsimyksestä huolimatta. Tony Robbins ja Jordan Peterson puhuvat vastuusta, suunnasta ja toiminnasta – ei tunteiden katoamisesta. Mukana kulkevat myös Eckhart Tolle, Jiddu Krishnamurti ja Alan Watts: tietoisuus, läsnäolo ja irtipäästäminen ilman todellisuudesta irtautumista. Tämä jakso on sinulle, joka et enää etsi nopeaa helpotusta, vaan tapaa elää ehjemmin sen kanssa, mikä ei ehkä koskaan katoa.

Eeli teki itsemurhan vuonna 2020 vain 20 vuoden iässä. Tässä jaksossa ääneen pääsee Eelin äiti. Marjo kertoo Eelistä – pojasta, joka oli enemmän kuin diagnooseja, huolia tai jälkikäteen etsittyjä merkkejä. Millainen Eeli oli arjessa, missä kohtaa jokin alkoi hiljalleen muuttua, ja mitkä asiat näyttäytyvät nyt toisin kuin silloin, kun elämä vielä jatkui normaalina. Jaksossa ei etsitä yksinkertaisia vastauksia. Puhutaan siitä, miten itsemurha muuttaa käsityksen ajasta ja pakottaa elämään surun kanssa, joka ei koskaan katoa – mutta muuttaa muotoaan. Marjo kertoo, miten hän elää tämän menetyksen kanssa tänään, mitä suru on opettanut ja mitä hän toivoo meidän uskaltavan nähdä ja kuulla

Tässä jaksossa Mia Dahlström kertoo, millaista on kasvaa ilman turvaa ja oppia selviytymään liian varhain. Mian kertoma hyväksikäyttö varjosti lapsuutta ja vasta aikuisena hän osasi vetää rajat itsensä suojelemiseksi. Mian haavoissa kyse ei ole vain menneisyydestä, vaan siitä, miten trauma jää kehoon ja mieleen, vaikuttaen ihmissuhteisiin, luottamukseen ja jaksamiseen vielä aikuisena. Puhumme masennuksesta, ahdistuksesta ja toipumisesta – ei diagnoosien kautta, vaan inhimillisesti ja rehellisesti. Jakso muistuttaa, että selviytyminen ei ole sama asia kuin hyvinvointi, ja että turvaa voi opetella myös myöhemmin elämässä. Jakso perustuu vieraan omiin kokemuksiin ja hänen tapaansa ymmärtää elämäänsä – ei juridisiin väitteisiin tai syytöksiin yksittäisiä henkilöitä kohtaan.